Pieni tarina Kilta-tuolista.

Minulla on teille pieni tarina kerrottavana kuinka Kilta-tuoli saapui luoksemme. Minua edelleenkin hymyilyttää koko tapahtumien kulku. Tuntuu, että joskus koko elämäni on yhtä ihmeellisten sattumien summaa. Varoituksen sana, teksti on pitkä.

Kaikki lähti siitä, kun minua muistutettiin internetissä olevien kirpputorisivustojen olemassa olosta. Mieheni kummitäti on lahjakas keräilijä ja kahvipöydässä hän kertoi uusimmista löydöistään. Olen kyllä ollut ahkera Tori.fi sekä muiden vastaavien palvelusivujen käyttäjä, mutta nyt jotenkin nämä sivustot olivat jääneet taka-alalle. Ehkä siksi, että en koe tarvitsevani mitään ja varsinkaan, kun pikkuruiseen väliaikaiseen asuntoomme ei tällä hetkellä mahdu mitään ns. ylimääräistä. Kävin kuitenkin katselemassa huonekalutarjontaa ja silmiini osui oranssit Kilta-tuolit. Mahanpohjasta kouraisi, täydelliset. Ilmoitus oli jätetty jo viikkoa aiemmin ja ensimmäinen ajatus oli, että joku on jo ostanut ne ja ilmoittaja on unohtanut poistaa ilmoituksensa. Minulle nimittäin kerran kävi niin, jälkeenpäin ajateltuna ehkä sekin oli yksi syy, miksi kyllästyin koko palveluun. 

Ilmoituksessa pyydettiin ottamaan yhteyttä sähköpostitse ja vielä englanniksi. Kysäisin mieheltäni, mitä sanoisit, jos minä kysyisin, ovatko tuolit vielä myynnissä. Hän on tottunut tempauksiini ja heitti ilmoille summan, jota voisin tarjota tuoliparista. Tärisevin sormin kirjoitin sähköpostin. Seuraavat tunnit vilkuilin sähköpostiani, ei vastausta. Seuraavana aamuna olin saanut vastauksen. Tuoleja on jäljellä enää yksi kappale ja minulle ilmoitettaisiin seuraavana päivänä onko toinen tuoli vielä vapaana. Pureskelin kynsiäni, kävelin ympyrää ja olin jo menettänyt toivoni. Huokailin ja mietin, että kyllä minä vielä joskus jostain Kilta-tuolin löydän. 

Seuraavana iltana sain sähköpostin. Lukaisin sen nopeasti puhelimellani ja ensimmäinen lause kertoi kaiken riittävän, toinen tuoli on vielä myytävänä. Menin nukkumaan hymyillen ja päätin, että sovin seuraavana päivänä milloin menen noutamaan tuolin. Aamulla avasin sähköpostini vastatakseni ja sopiakseni tuolin noutamisesta, luin viestin vielä kerran läpi. Olin jättänyt lukematta viestistä viimeiset rivit: "Löysimme Pinterestistä taulujesi kuvia, me olisimme kiinnostuneita näkemään seuraavat taulusi..." Mitä? Luin lauseet monta kertaa läpi ja en meinannut uskoa, mitä niissä sanottiin. Minun tauluistani ollaan kiinnostuneita! Olin aivan hämilläni ja soitin miehelleni naurunsekaisen puhelun. Naputtelin sähköpostin sekavin tuntein ja ehdotin myyjälle, että otan taulut mukaan samalla, kun tulen ostamaan tuolin. Tämä sopi hänelle mainiosti.

Päivä oli harmaa ja vettä satoi. Kuljetimme taulut automme takakontissa läheiselle omakotitaloalueelle. Minua jännitti. Koputtelin rintamiestalon ovea ja hetken kuluttua oven avasi hymyilevä herra. Sopertelin englanniksi olevani Noora ja minulla olisi niitä tauluja, niin ja se tuoli? Olo oli kuin imurikauppiaalla. Sateen ripeksiessä kannoin taulut sisälle ja eteisessä minua odotti Kilta-tuoli. Muistan miettineeni, että se on täydellinen, täydellinen!

Tuolin myyjäksi paljastui Amerikasta muuttanut pariskunta. He olivat ostaneet tuoleja ystäväpariskunnalta, jotka olivat muuttaneet pois Suomesta. Samalla paljastui, että toinen tuoli oli matkalla New Yorkiin, serkulle, joka on arkkitehti. Pariskunta oli remontoinut vanhaa rintamiestaloa muutaman vuoden ajan ja mies esittelikin innoissaan aikaansaannoksiaan. He olivat kunnioittaneet vanhaa ja talosta olikin säästetty niin vanhoja väli- ja kaapinovia kuin kauniit vanhat lankkulattiatkin. Yläkerta oli remontoitu kauniisti ja mallailimme taulujani eri puolille taloa. Minä en meinannut pysyä nahoissani, osaksi talon kauneuden vuoksi (rakastan vanhoja taloja) ja osaksi innostuneisuuden vuoksi; taulut sopivat täydellisesti niille varatuille seinille. Ilokseni he olivat niin tyytyväisiä tauluihin, että halusivat ostaa molemmat! Minua ilmeisesti pidettiin suurempanakin taiteilijana, koska pääsin valokuviin heidän ja taulujeni kanssa. 

Olimme tekemässä lähtöä noin tunnin vierailun jälkeen. Mies kysyi, kiinnostiko minua lasitavara. Sen kauempaa kuuntelematta vastaustani, hän toi minulle vanhan hillopurkin ja kertoi sen olevan 40-50-luvulta ja tuotu Amerikasta. Ymmärsin, että hänen vaimon äidillä oli näitä varastossa kymmenittäin ja tämä yksilö oli matkannut heidän kanssaan rapakon yli. Kysyin, paljonko hän pyytää hintaa sillä, vastaukseksi sain yllättyneen naurun: "Se on lahja!" Ilmeeni oli siinä vaiheessa näkemisen arvoinen. Eihän tämä näin voi mennä. Tulin ostamaan tuolia, mutta möin kaksi taulua, joista minulle vielä maksettiin ylimääräistä (ihan oikeasti!), lisäksi sain lahjaksi vanhan lasipurkin. Koin todellisen kulttuurishokin, uskomatonta avoimuutta ja aitoa ystävällisyyttä. Vieläkin hymyilen, kun muistelen heitä. Käsittämättömän upeita ihmisiä!

Kotimatkan istuin hiljaa, mykistyneenä kulttuurieroista, Kilta-tuoli takakontissa, lasipurkki sylissäni, setelit sen sisällä. Totesin hiljaa: "Ei tällaista tapahdu."

A little story how I got my Kilta-chair.